sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Vihdoinkin talvi...


Pääsin viimein kiipäemään. Ulos vähän jäätä. Jäätä tosiaan oli vielä vähän ja vasta ostamani 10 cm ruuvi oli kätsy. Kokeilin myös lyöntikamoja, peckeri ja jonniinmoinen haka. Ja vain todetakseni että fusionin vasarointiominaisuudet ovat huonoja ja varmistukseni lähinnä vitsejä.

Käytiin katsomassa myös yhtä "uutta" kalliota. Ei ollut jäätä, mutta yksi seikkailullinen halkeama kyllä olis. Sen vois kiivetä joskus.

Omituinen kasa kiveä.
Seikkailullinen halkeama.
Moisseenvaaran jäät on vielä vaiheessa.

maanantai 9. joulukuuta 2013

Sormi rikki, koitetaan silti...

Sormi rikki. Ei pahasti, mutta kumminkin. Yritin vähä treenata kalakukkobouldereihin ja lopputreenissä ajattelin kiivetä isoilla otteilla ja isoilla muuveilla. Siinä sitten open otteessa tuntui kipua kämmenessä ja nimetön sormi taisi hieman vaurioitua. Eli jäipähän taas välistä ne kisailut. Parin viikon flunssa kaupan päälle. Olo oli mahtava, not. Olen tässä koittanut tehdä kevyttä punttireeniä. Lueskelin vähä Harjoittelu ja valmennus -kirjasta. Ymmärrys tuota peruskuntokautta kohtaan lisääntyi. On ehkä liian intensiivisesti tullut reenattua. Tai eihän mulla noita treenipäiviä ole montaa viikossa. Ja olen välillä vetänyt kestävyyttä ja välillä enemmän boulderhenkistä settiä. Pitäisi kuitenkin tehdä välillä tuommoista kevyttä ja paljon tyyliin. Vastalihaksia, pidempiä sarjoja yms juttuu. Pohjaa kovemmille reeneille ja kovemmalle kunnolle. Yleensä on tullut vedettyä aika kovasti, kun noi harjoituskerrat on vähäisiä ja tarvitsee palautumispäiviäkin. Jotenkin on jäänyt päähän harjoitteet mitkä tuo voimaa. Toistot on ollut 6-8 luokkaa. Ja nyt olenkin nostanut nuo toistot tuonne 20 luokkaan. Lisäksi hartialiikkeitä ja jalkoja. Ehkä olen vähän myöhässä, mutta parempi herätä myöhään kuin ei ollenkaan. Ruho kun tuntuu aika romulta. Kaikenlaista kremppaa ja nimenomaan oikealla puolen vartaloa, hartia, sormi, pakara, varpaat. Pientä vibaa jäänyt jostain matkan varrelta. Töistä, kiipeilystä. Jospa tästä kuntoudutaan, vai am I too old for this shit?

Retkellä. © Eero

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Kaksi rataa

Vielä vähän videoo. Pahoittelen taas laatua, kameran käyttö ei vielä hanskassa. Ylivalotettua tavaraa tämäkin ja mausteeksi sitten säädin vähän lisää editoinnissa. Hehheh.. Eli pari rataa Vuorisenpurolta Kuopiosta, kiipeilytähtenä tietenkin Sami Koponen.


Vuorisenpuro from Antti Turunen on Vimeo.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Sumuinen sunnuntai

Aamulla paistoi aurinko, ilman lämpötila +2,5 °C. Ajattelin että nyt on hyvä boulderpäivä. Illalla istun auton takapenkillä. Pimeää ja pädejä vieressä. Matkaa kotiin jotain 160 km. Ei yhtään kiivettyä reittiä. Ei ehkä vituta, mutta jos sanoisin harmittaa, se olisi ehkä liian lievä ilmaus.

Kävimme siis Kuopiossa Vuorisenpuron kivellä. Oli erittäin kostea keli, välillä satoi tihkua, välillä ei, mutta kosteaa oli ilma. Tuulesta kun ei ollut tietoakaan. Saatiin jotenkin kuivattua pari reittiä, mutta toinen oli silti liian märkä topista ja toinen liian pelottava mulle. Tien laidalla Waterloo oli kyllä meitsin mieleen. Väkevä tuplakantti. Mutta en vaan saanut toppausta tehtyä. Toinen, "Kuopion ehkä hienoin 7A" Even Angel Will Fall oli kyllä käytännössä liian pelottava minulle. Uskon kyllä että noinkin hienojen muuvien teko korkealla on tunteena mahtava. Mutta jos ei tunnu siltä että tuo menee, ei kannata koittaa.

Tien laidalla Waterloo. © Sami

Mutta se harmitus. Tuntuu olevan että aina näiltä savon reissuilta ei tikkiä tule. Ei siinä mitään, eipä niitä sessioilla yleensä kotikivilläkään tule. Kotikivellä vaan on se hyvä puoli että ekan session paukuttaa muuvit takaraivoon, niin seuraavalla kerralla se on enemmän henkisestä annista kiinni. Ja kotikiville voi lähteä, mutta noille kaukaisimmille? Ehkä joskus. Ja jos ja kun sinne seuraavan kerran pääsen, ja jos ja kun jonkun noista reiteistä pääsee, tuntuuhan se monin verroin paremmalta. Helppouttahan tässä hommassa ei etsitä.

Gradehunting on vähä samanlaista kuin oikeakin metsästys. Luonnossa on kivaa olla ja tulipahan kokemusta, vaikkei saalista olis saanutkaan. No en halua leimautua gradehunteriksi, tai ihan sama miksi sitä leimaantuu. Reittien pitää olla vaan semmosia että tuntuu! Boulderit rapsakoita ja pidemmät reitit sitten vähän kevyempää. Joo, ja videota tulloo KoposSamin kiipeilynäytteistä, kuhan kerkee pienet editit tehä.

perjantai 25. lokakuuta 2013

East side bouldering 2013

Oon kannellut kameraa ja kolmijalkaa mukanani bouldereilla käydessä. Valokuvien ottaminen on jäänyt minimiin, mutta usein olen lyönyt kameran videoimaan kun probleemia on ratkottu. Näistä sitten kokosin tämmöisen mukavan pätkän. Vaikka ideana oli kuvailla kiipeilyn oheen jotain luontokuvaa yms. mitä on yleensä bouldervidoissa nähty. Tarkennetaan kiveen ja sammaleeseen, kuvataan jotain muurahaista tai muuta jänskää. No sellaiseen ei ole minun boulderkeikoilla ole ollut aikaa! Kamera päälle ja eikun sormet kiinni kiveen. Aikaa on kato vähän ja se käytetään kunnolla. Ehkä ensi kaudella. Lisäksi tuosta kuvanlaadusta oli pakko tinkiä, vimeon 500 megaa nääs rajoittaa. Youtubella taas on aikarajoitus 15 min, mutta ei se laatu siinäkään mikään hyvä ole. Tässä siis Itä-Suomesta vähän boulderii:


East Side Bouldering 2013 from Antti Turunen on Vimeo.

lauantai 19. lokakuuta 2013

Syksyiset kiipeilyt

Keijutanssia.
Aina oon halunnu ensinousta 7A:n boulderin. Ja nyt kuultiin juttua mahdollisesti uusista kivistä Nunnalahden (Juuka) suunnalla. Ihan siinä tien varressa. Käytiin katsomassa blokit ja eipä sieltä mitään erikoisempia löytynyt, mutta jotain puuhasteltiin sentään. Yhden kiven reunasta lähdin tutkimaan mahdollista probleemaa ja siitähän se pähkinä lopulta aukesi. Nimeksi tuli keijutanssi, epämääräisen läpänheiton johdosta. Vaikeutta voisi olla 6C - 7A akselilla, vaikea sanoa. Kannattaa käydä kokeilemassa, jos Nunnanlahteen on menossa. Kivet näkyy kutostielle Joensuusta mennessä vasemmalla. Lisäksi sinne tuli muutama helpompi linja ja potentiaalia helpoille ja matalille reiteille on vielä.

"The best climber in the world is the one who's having the most fun."
Käytiin vielä Moisseenvaarassa heittämässä kesän viimeiset köysittelyt. Mukavaa oli, vaikka kylmäähän se kivi oli. Mutta helpompia reittejä oli ilo kiivetä. Tarkoitus oli käydä kiipeämässä uusi trädilinja, Risto Reipas. Pikkusen oli pitkät varmistusvälit, mutta jännää oli. Välillähän sen pitääkin olla. Siinä olin sitten kolme metriä semmoisen ison katon alla sisäkulmassa ja tuumin että eihän tänne saa varmistuksia. Edellinenkin on jossain tuolla kaukana. No pienimmän mastercamin mitä löytyi sain kiinni pikku halkeamaan. Lähdin jatkamaan. Hyvä saideri, mutta multainen ja kostea. Ihmettelin että miten tämä on kiivetty, kun ei ole putsailtukaan kunnolla. Kiipesin vähän matkaa takaisin ja tuumin lisää varmistuksia. Ei tuon mastercamin varaan tätä voi jättää. Näin kolon vähän ylempänä. Siis ei mikään halkeama vaan semmoinen hassu muoto, johon sain punaisen camun kiinni. Sitten kurottelua ja otteiden etsintää, ihan kuin olisi vähän hänkkiä, vaikkei tainnut olla. Hyvät otteet löytyi ja sain itseni sisäkulmasta feissille, pois katon alta. Siitä näin että sitähän oli puhdistettu ihan kunnolla ja ajatus heräsi että reittihän on mennyt feissille jotain viisi metriä ennen kattoa. Varmistin asian myöhemmin ensinousijalta ja totta, tuli kiivettyä oma variaatio ihan vahingossa, ground-uppina. Vaatteet likaisina, varpaat jäässä ja nenä vuotavana kömmin kuulaassa syysilmassa kallion päälle. Ruskainen nuori metsä avautuu eteeni auringonpaisteen antaessa parhaat värit tähän syksyn viimeiseen seikkailuun köyden päässä.

Joona tutustumassa One legged hookeriin.
Jari periferiaterapiassa.

maanantai 7. lokakuuta 2013

To the next level

Jumi on voimaa, sanoivat voimanostajat joskus. Viikontakainen boulderreissu jumitti hartiat ja niskat tavalla, jota noissa lihaksissa en muista kokeneeni. Palautteluliikkeiden ja pienien hierontojen jälkeen sain kuitenkin paikat auki. En heti, mutta viikon mittaan. Yhdet nopeat sormilautatreenit viikolla ja lauantaina kiville. Vaikkei mulla ole oikein mitään pakkopäästä-projektia ole nyt ollutkaan, on pitänyt vähän laittaa tavoitteita, että jaksaa treenata. Ja tämä Humanoidi oli siihen tarkoitukseen hyvä. Mietin sitä jo alkukesästä, mutta mestoille ei kesällä tullut lähdettyä. Ekalla sessiolla avasin alun muuvit ja toisella loppupätkän. Sitten linkitys ja lähetys. Mikään kaunein kiipeilysuoritushan se ei ollut, kuten ei monesti minun kiipeilyt yleensäkään. Mutta väliäkös sillä vaikka nauhalle sen otinkin. Julkaistaan jossain vaiheessa.

Humanoidi
Mitään superfiiliksiä homma ei herättänyt. Varsinkaan jos vertaa viime syksyn Slippery When Wetin (7B+). Silloin olin ihan fiiliksissä vielä kotonakin. Nyt tulin kotiin ja iltapalalle lasten seuraan. Ja mitä tulee tylsyydestä itkemisestäni, varmasti jännempää oli olla viikolla DJ:nä ala-asteelle kuin käydä boulderoimassa.

Ansa kämmenkivellä.





sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Taistelua tylsyyttä vastaan

Sunnuntaiaamu ja mietin herätessäni Humanoidin muuveja. On se mahdollinen. Sain kasaan puolet tuosta paikallisesta test-piecestä, kun eilen käytiin siellä Joonan ja Sannan kanssa. Boulderreissu poikkesi muista siinä, että meillä oli vuoden ikäinen kaveri mukana. Sanna, joka suht tuoreena äitinä ei anna häiritä lapsenhoidollisten asioiden, vaan laittaa pojan kantorinkkaan. Eikun kiville vaeltamaan. Sanna saikin kiivettyä Soffan jota hän olikin jo tavoitellut jo ennen raskautta. Hienoa reitin työstöä sanoisin. Beta kehittyi vauhdilla ja jalat steppailivat eestaas parhaan tasapainon löytymiseksi. Poika nukkui ja vaihdettiin syliä aina kun toinen kiipesi.

Sanna Yorkshirellä.
Itse kiipesin Yorkshiren, vaikkei reitti suurena kiinnostuksen kohteena ollutkaan. Silti aika makean oloinen pätkä. Humanoidi taas olisi greidin nosto. Tarkoittaa että enemmän taas peliin. Puristusta, tasapainoa ja kehnoja krimppejä. Olen tässä haaveillut toisesta pädistä, voisi lähteä yksin projektoimaan näitä. Autotallin vesirännit ovat vaan vieneet kaikki ylimääräiset rahat. Niillä olisi saanut kaksikin pädiä. Lisäksi tarvitsisin köyden. Köysipussinkin, kun nykyinen jäi Norjaan. Ja teknoräkkii ja... No hei, eipäs nyt kiirehditä asioiden edelle.

Tuntuu että aika vähäiseksi jää nää boulderkeikat. Kotona on hyvä olla, töissä pitää käydä ja vettäkin tuntuu tulevan joka toinen päivä. Mutta toisaalta ne keikat kun syksyisenä päivänä sormensa kylmään kiven asettaa, tuntuvat vieläkin paremmalta. Ainakin kun olen huomannut arkielämän olevan todella tylsää. Päiväkotiin, toimistoon, päiväkotiin, ruokaa, kodin askareet, nukkumaan. Sitä se on. Toisaalta hienoa peruselämää, toisaalta kaipaisi jotain uuttakin. Ehkä se olisi Humanoidin kiipeäminen, hetkellinen ilo tässä tylsässä elämässä.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Back to boulders!


Boulderprojektoinnin hienous oli kadonnut syksyn ensimmäisellä boulderointireissulla. Tiesin kyllä että siellä jossain se hienous on, se oli vahvasti läsnä viime syksynäkin. Tällä ekalla reissulla sitä ei löytynyt. Projektireitiltä onnistui noin kaksi ensimmäistä moovia. Hyvää projektoinitiainesta siis. Uudestaan kiven alle piti siis vaivauta. Toisella sessiolla muitakin muuveja alkoi löytyä, jolloin heräsi tunne, tämähän menee vielä. Se on sitä hienoutta, innostus ja jännitys nousee. Vain se kruksiliike olis. Kun saa päähän sen että nyt pistät siihen 100% ja se pysyy, niin silloin ollaan vahvoilla. Ja niin taas oltiin.


Buffalo Soldier from Antti Turunen on Vimeo.

Uusi treeni-innostus on taas päällä. Ehkä vähän myöhässä ollaan, mutta parempihan se on myöhään... Vähän tuossa sairastelin, oli aika masentavaa settiä. Mutta uutta motivaatiota kai siitä sai. Eihän sitä taas tiedä mihin se hukkuu, mutta parempihan se jojo-reenaus on kuin olla reenaamatta ollenkaan. Kai se liikunta on terveellistä?

torstai 12. syyskuuta 2013

Rohkeutta ja taitoa

Sami putsasi ja kiipesi aika hurjan linjan Outokummun Maljasalmen kivelle. Vaikeutta 7B+:n verran ja hienoutta kolmen tähden verran arvioi mies. Korkeus jotain seitsemän metrin luokkaa ja alhaalla nilkkoja turvasi kaksi pädiä.


Babelin torni 7B/+ from Antti Turunen on Vimeo.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Stetind


Jostain netin syövereistä sattui silmään Stetindin Sydpillaren topo joskus puolitoista vuotta takaperin. Reitti rupesi kovasti kiinnostamaan, ja greiditkin näytti iisiltä. Empä tajunnut että ne oli englannin greidejä, mutta asian ymmärrettyä silläkään ei ollut merkitystä. Reitti oli vaan semmonen että ois kyllä kiva päästä sitä kiipeämään. Nyt kun järkkäiltiin tätä Norjan reissua, kysäsin Eerolta että kiinnostaisko tämmönen reitti. No miekkonenhan oli käynyt vuoren jo huiputtamassa normaalireitiltä ja oli täysin mukana. Ja voinkin sanoa, etten parempaa kaveria sinne olisi voinut toivoa. Eero hoiti liidit hienosti ja vuorikokemuksesta oli konkreettistakin hyötyä.

Kamavalikoima.
Ajateltiin yrittää Lofoottien visiitin jälkeen tätä reittiä, lauantaina tai sunnuntaina. Ja sääikkuna avautui juurikin tuolle lauantaille. Mikä onni! Perjantaina siis siirryttiin parin lauttamatkan kautta lofooteilta Stenukan juurelle. Fiilisteltiin, räkättiin ja tankattiin. Söin pari pasta-annosta ja koitin tankata vettä. Räkkiin pistettiin tavaraa aika reippaasti. Ajateltiin että pitchit on aika pitkiä ja meidän trädikokemuskin aika vaatimatonta. Räkki osoittautuikin hyväksi, ehkä toisen kiilanipun olisi voinut jättää pois. Mulla nyt vaan on ajatuksena olla kaksi kiilanippua, ihan senkin takia jos toisen onnistuu tiputtamaan. Tavattiin parkkipaikalla vielä kaksi vanhempaa Norjalaisherrasmiestä jotka olivat menossa samalle reitille. He nousivatkin illalla jo lähemmäs reittiä telttailemaan.

Sydpillaren on toi rampin tapainen ja lähestyminen tuota vihreätä kaistaletta pitkin. Reittiin on myös pidempi versio alhaalta kun jäätikkö on sula. Jotain 5-6 kp:tä vitosen kiipeilyä, reitin nimi on Sydpillaren sitstart.
Sivuprofiili reitistä. © Eero
Herätys oli kello kolme. No se oli ainakin tunnin liian aikaiseen, mutta tiesimme että nopeita me ei olla. Minun ylämäkeen kävelyni ei ole huippu nopeaa, mutta hyvissä voimin pääsimme tallusteltua vuoren juurelle. Maisemat olivat kyllä koko ajan hienoja jo lähestyttäessä ja polku kohtuullisen hyvä. Kun itse Sydpillaren näkyi, oli se aika vaikuttava. Varskinkin kun se näytti olevan täysin kostea. Reitin lähestymisellä on ns. Gear up boulder, jonne jätettiin toinen reppu johon jätettiin kaksi kaljaa odottamaan janoisia miehiä paluureissulta. Molempien piti käydä myös paskalla, en tiedä johtuiko reitistä vai eilisestä tankkauksesta. Siinä me sitten ihmeteltiin, pitäiskö odottaa reitin kuivumista vai mitä. Norjalaisherrat tulivat paikalle ja jatkoivat matkaa reittiä kohti. Syötiin hieman Currykana bulletmealeja, maistuivat ja näyttivät pahalta. Ajateltiin siitä sitten siirtyä reitille. Lähestymisellä ei enää herroja nähtykään, mikä ihmetytti suuresti. Pian olimmekin reitin juurella ja kivikään ei näyttänyt enää kovin kostealta.

Tästä se alkaa. © Eero
Kohta päästään aurinkoon. © Eero
Eero kauhoo menemään.
Liidivuorot oli jaettu jo eilen, joten minä sain luvan aloittaa. Ekan pitchin aika Norskitkin löysivät reitin alkuun. Olivat kuulemma kiivenneet perusreittiä liian pitkälle, eivätkä lähteneet ajoissa sydpillarenin suuntaan. Alun KP:t olivatkin aika helppoja. Jossain kolmannella köydenpituudella Norskit saivat meidät kiinni ja reitin juurella näkyi pari muutakin köysistöä. Neljäs pitchi oli Eeron, Undercling into the groove sanoi topo, mutta tämä groove oli märkä joten Eero sai taiteilla släbikiteillä käyttäen underpaikkaa vain varmistuksille. Mutta hienosti liidattu ja pääsimme reitin ekalle hyllylle/ledgelle. Siinä sitten istuttiin ja halusin antaa tietä Norjalaisille, kun näyttivät kiipeävän nopeammin. Ei kiipeilyssä varmaan tarvitse antaa latua, mutta jotenkin tuntui vaan kohteliaalta. Toinen homma oli se että en ole tottunut siihen että joku hengittää niskaan kun kiipeä, joten halusin että voisimme edetä rauhassa. Eero kyselikin ledgellä fiiliksiä ja totesin että ei oo kauheen hyvät. Johtuen märästä reitistä ja perässä kiipeäjistä. Eero kyselikin että lähdetäänkö alas, no eipä kyllä lähdetä, tuumailin.

Norskien ständit tuli nopeasti. Kaksi kamua joihin köydet siansorkalla ja köysiin ankkuripiste.
Ei oo kiire.
Chimneyt ja laybackit on parhautta, molempia löytyi.
Ladun antaminen oli ehkä hieman tyhmää, sillä jouduimme nyt odottelemaan herroja. Odottelimme tässä ohituskohdassa ja parilla seuraavallakin ständillä, kunnes miekkoset olivatkin menneet menoja. Myös toinen Norja-tiimi ohitti meidät, varioiden reittiä vähän mistä nyt vois päästä meiningillä. No meitä ne eivät hidastaneet. Kiipeily oli hienoa, ei liian vaikeaa, mutta keskittymistä vaativaa. En myöskään aikasemmin ole ollut noin korkealla. Minusta oli niin siistiä katsella pilviharsojen leijaulua alapuolella sekä huioun peittymistä välillä pilvien taakse piiloon. Näin myös pikkulinnun lentävän, alapuolellani. Reitti ei aina mennyt suorinta ja sitä kauneinta linjaa, vaan välillä tuli välillä poikkaroitua tyyliin: Tuolla näkyy kahvaa, pari metriä sivulle. Ropedragit olivatkin välillä erittäin pahoja, varsinkin kun taistelin itseni itseni seuraavalle ledgelle. Kyhäsin hienon kolmipisteständin märkiin halkeamiin ja toivotin Eeron tervetulleeksi kolmannelle ledgelle tai amfille tai hyllylle (tai toiselle, riippuu laskeeko reitin aloitusledgen mukaan), en minä näistä tiiä!

Fiiliksen nostatusta viimeisellä amfilla.
Tästä alkaisi ne kruksipitchit. Vanhemmat Norjalaisherrat näyttivät selvittävän vaikemmatkin KP:t hienosti, mutta meidät ohittaneet norskit pakittivat ekalta vaikeammalta pitchiltä (11. kp). Nautittiin vielä bulletmealeja, maistuikin jo paljon paremmalta. Lepäiltiin hetki ja nostatettiin fiilistä. Eiku vaan kaikki peliin. Pistin pari varmistusta kohtaan josta kruksikohta alkaisi, lisäksi klippasin köyden myös Norjalaisten jättämään kiilaan. Oli valmis putoamaankin, mutta yritän kuitenkin. Ja menihän se, pari tiukkaa muuvia ja jotain pienempiä otteita pikkukaton ylityksessä. Tarkkaa muistikuvaa ei ole, taisin olla aiko flowssa. Eero seuraili perässä ja rupesi liidaamaan lyheympää pitchiä vähän hankalempia halkeamia pitkin. Helikoptereita oli nähty pari kertaa päivän aikana, mutta nyt näytti olevan etsinnät käynnissä. Ilmeisesti länsipuolen reiteillä tarvittiin apua. Helikopteri tuli aivan meidän kohdille katsomaan ollaanko kunnossa. Jatkettiin mitä tehtiin, niin siitä ne hävisivät, kunnes palasivat katsomaan minun kakkostelua. Jokseenkin jännä kiivetä kun helikopteri paukuttaa selän takana paikallaan.

Vielä viimeinen köydenpituus. Nyt ollaan kyllä mennään eikä meinata. Topon tekstit Climb the slanting groove with a couple of delicate moves sekä Superb technical climbing on Pitch 13 kertovatkin aika hyvin viimeisen pätkän kiipeilystä. Enempää en halua kertoa, käykää itse kokemassa. Sen voin sanoa että viimeinen köydenpituus kruunaa reitin. Askartelin pilarin päälle ständin onnellisena päivän koitoksista, iloitsematta liikoja ennen varsinaista toppia.

Kruksit takana. © Eero
Toppausfiilikset olivat aika rauhalliset. Halattiin ja onniteltiin toisiamme. Oltiin oltu reitillä jotain 12 tuntia. Otettiin valokuvat ja kirjoitettiin nimmarit vieraskirjaan. Syötiin myös loput bulletmealit, jotka maistuivatkin herkulliselta tässä vaiheessa päivää.

Huippujuttuja.
Vuorelta poistuminen oli vielä edessä. Ei mikään pieni urakka. Poistuminen tapahtuu normaalireittiä pitkin ja sisältää yhden köydellä laskeutumisen. Onneksi Eero on vuorimiehiä ja teki meistä köysistön. Pimeän laskeutuessa yllemme, hipsuttelimme kiipeilytossuissa harjannetta pitkin toiselle huipulle. Välillä mentiin istualtaan terävällä harjanteella, välillä simulina ja välillä toisia varmistaen. Viimein monen släbin ja lohkareen ylityksen jälkeen saimme viimein oikeat kengät jalkaan. Alkoi lohkareiden seassa marssiminen. Lopulta saavuimme gear up boulderille. Eero kaiveli kaljat esiin, toinen oli vuotanut reppuun. Toisen jaoimme. Olisin kyllä mieluummin juonut vettä, mutta se juotiin pois jo topissa. Toki pienen kävelyn jälkeen saimme purosta vettä. Loppumarssi tuntui loputtomalta ja väsymys alkoi todella tuntua. Pysähtelimme istumaan, mutta eipä se homma niin etene, niin aina vaan jaloilleen ja kohti majapaikkaa. Viimein yli 24 tunnin reippailun jälkeen olimme autolla. Eli oltiin todella hitaita, mutta onneksemme kelit oli kohillaan ja muutenkin kaikki onnistui. Vähän ruokaa ja eikun telttaan. Ensimmäinen vuorikokemus oli koettu.

Seuraavana päivänä kävimme jollain sporttikaltsilla Narvikin kupeessa. Ensimmäistä kertaa olin kalliolla, mutta en tahtonut kiivetä. Join muutaman kaljan sekä fiilistelin jumiutuneita lihaksia ja eilisiä kokemuksia.


sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Eggum


Sateisen lofoottireissun pelastajana toimiva Eggumin kaltsi oli aika mahtavan näköistä ja tuntuista settiä tällaiselle parin suomikallion nähneelle. Joillain reiteillä on otteita enemmän kuin tarvii, eli varsin kivaa on-sightata. Toisaalta muuvit tekee sen jutun, ei otteiden äärimmäinen pienuus, mikä nostaa monesti kotona noita greidejä. Ja hänkkiys on mukavaa, parhaillaan jotain 40 astetta. Lisäksi suht helppoja mutta raskaita kattojen ylityksiä.

Reikäjuustoa!
Paikkahan toimii lampaiden laitumena, eli shaibaa joka puolella. © Eero
Ekana päivänä, pienen ihmettelyn jälkeen, kiivettiin Eggulf 5+ reittiä. Kallioon oli pultattu uusia reittejä tästä oikealle, mitä ei Lofoten Rock topossa ollut. Vaikeutta ja nimiä en tiedä. Pian 5+:n jälkeen halusin testata Gullfaks reittiä (ku se oli top 50 reitti topossa), mutta topotulkinnassa oli hieman virhettä ja kiipesinkin Alkotest 7a:n on-sightina. Mikä on kyllä hämärää! Joskus aloitellessani tätä kiipeilyhommaa luin kiipeilylehden artikkelia jossa kirjoitti herra reissutarinastaan jotenkin "ilahdutin itseäni 7a onsightilla", aattelin että miten pystyy! Ehkä se oli Perttu Ollila? No kai sitä pystyy, ku vaan sopiva reitti tulee eteen. Voinen nyt itsekin todeta: Ilahdutin itseäni 7a-onsightilla. Hahhahhaa! No Gullfaks löytyi ja pistin siihen yrkkää. Liian hapokasta. No seuraavana päivänä sain reitin pakettiin kun lepopaikat käytettiin hyvin hyödyksi. Vaikka sporttivideoiden katsominen on mielestäni tylsää (paitsi ehkä Ondran tai Sharman), tässä videotallennetta kyseistä pätkästä:


Gullfaks from Antti Turunen on Vimeo.

Harmittamaan jäi myös Commando 7b+ projektointi. Alkoi olla se lähetysvuoro. Muuvit oli selvillä ja energiageeliä nautittu. Sit ekan pultin jälkeen rupesi kramppaamaan molemmat kädet. Sormet jumitteli ja sai ravistella ihan kunnolla. Sain itteni kuitenkin viimeiselle jatkolle klipattua mut ei pystyny loppuun. Lopussa ihmettelin myös kuinka se kiivetään. Mankkajälket johti ankkurin vasemmalle puolen, josta hirvellä kurotuksella sais klipattua toisen ankkuripultin. Ei ehkä se mikä reitin pulttaajalla on ollu mielessä. Suora versio pultille taas oli vahän vaikeampi, jossa klippaus pikku siderkrimppisysteemistä. Pitää varmaan ruvata nauttimaan magnesiumia myös sisäiseti, pidempien kiipeilysessarien aikana. Kramppaukset ei oo kivoja. Mutta muuten oli hauskaa ja hienoja reittejä kaikki mitä kiipesin.

Commando

perjantai 30. elokuuta 2013

Norjaa

Viiden hengen seurueemme kävi ajelemassa Lofooteille ja takaisin. Kun saavuimme paikalle Kallen leirintäalueelle, oli ilma pilvinen ja hieman kostea. Mahtava Vågakallenin Storpillar teki selväksi että oikeassa paikassa ollaan. Osa porukasta säntäsi heti kalastamaan, itse jäin leiriä kasailemaan. Koitin aikaista nukkumista, jos vaikka jaksais kiivetä paremmin seuraavana päivänä. Pian paikalle tuli paikallinen miekkonen pakettiautolla ja jututteli meitä wiildkämping-asioista ja kalastusluvista. Oltiin hieman ihmeissämme, luulin että kalastus merestä on sallittua. Ja niin se taitaa ollakin: "Sports fishing in the sea with a hand line is free." http://lofoten.info/en/good-to-know. Myöskään camping asioista en tiedä, kyllä me siinä telttailtiin. Norjassa kait saa telttailla 150 metrin päässä astutuksessa, eli vähän kuin meidän jokamiehen oikeuksien tapaan. Paikallisena herra oli tietty näreissään kun kesällä "omalla" rannalla on semmoset 500 henkeä. Porukkaan tietysti mahtuu ihmisiä, joilta saattaa roskaa tai muuta jäädä paikalle. No narinat sikseen, kiipeemäänhän sinne oli tultu.
Lofootit - tunnettu maataloudestaan.
Aurinko paistoi ensimmäisenä Lofoottien aamuna. Heräsin ensimmöisenä ja innokkaana fiiliksestä, että kohta sitä kiveä päästään testaamaan. No aikaiset herätykset opin jättämään parin innokkaan aamun jälkeen. Ei sitä nyt niin hätä oo, kerkiihän sitä kumminkin. Menimme Pianokrakkenille ja kiipesimme Ansan kanssa pari vitosen linjaa samalla kun loppuporukka kiipesi kolmestaan toisella sivulla kalliota. Ensimmäinen multipitch kokemukseni tuli siis Applecake Aretella. Ensimmäiseen ständiin laitoin neljä kamua ankkuriksi ja kaksi vielä backupiksi. Ja siis hyvään halkeamaan. Saksaa puhuva kaveri tuumailikin että lot of cams. No turvallisuus ennen kaikkea!

Applecake Arete ja muut herkut.
 Ansa sekä Lys og skygge.
Laskeutumistouhuja.
Norjan ihana sää hellikin meitä seuraavat kolme päivää. Vesisade jätti meidän Bara Blåbäri- ja Myggapillaren suunnitelmat suunnitelmiksi. Parina päivänä vierailtiinkin Eggumissa, jossa kallion hänkkiys piti huolen reittien kuivuudesta kovemmillakin sateilla. Sainkin pari mahtavaa 7a:n kahvarallia kiivettyä. Jopa 7a-onsightin! Kun sade lakkasi ja välipäivän krapuloinnit oli pidetty alkoi säätiedotuksetkin lupailla paremapaa huomista. Kallioiden ollessa kosteita, boulderoitiin hieman ja viimeisenä Lofootti-iltana kiivettiin kolmestaan Ansan ja Eeron kanssa Gandalf. Hieno reitti ja hyvää kiveä. Hennigsvaer näytti todella kauniilta kallion päältä illan hämärtyessä.

Vettä - sitä tuli.
Joten sporttaamaan!
Mikäs koppi tää on?
Kävin kerran kalassakin. Satoi vettä ja saalis oli varmaan 200g.
Sateen loppuessa helppoja bouldereita.
Ja vähän vaikeampiakin.
Lofootit lopetettiin Gandalfiin.
Ilmojen parantuessa olikin aika siirtyä Stetindin juureen. Sydpillarenin ollessa minun ja Eeron unelmana. Tästä tarinoin kuitenkin vähän myöhemmin. Ja ehkä vähän Eggumistakin.

Raskainta tässä hommassa oli olla poissa kotoa puolitoista viikkoa. Meillä kotihommat on ihan vaativia kahdestaankin. Ja meikäläisen ollessa poissa, se ei ole herkkua. Mulla oli ikävä kotiin ja kotona olisi tarvittu minua. Suuret kiitokset vaimolle ja isovanhemmille unelmientoteutusreissun mahdollistamiseksi. Onneksi jano on sammutettu hetkeksi. Ei ne mäet sieltä minnekään häviä. Sillä palaan vielä.

Jossain Narvikin lähellä.

Mutta loppuun, miten odotukset ja jännittämiset toteutui:

Odotin:
-Pitkiä reittejä > Yksi pitkä riitti, ku se oli niin hyvä
-Halkeamakiipeilyä > No eipä oikein tullu eteen. Siis olihan niitä, mutta ei semmosta kunnollista.
-Maisemia > Oli
-Kokemuksia > Tuli

Jännitin:
-Onko trädiräkki tarpeeksi iso > Kyllä, varsinkin kaverien kamojen kannsa jaettuna
-Onko trädiräkki liian iso > No ei ainakaan estänyt kiipeämistä
-Osaanko jammata > En tiedä vieläkään. Jammit joita tarvitsi olivat aika helpon oloisia.
-Tuleeko dehis > Ei pahasti, vaikka kädet kramppasi Eggumissa Commandoa projektoidessa.
-Sataako paljon vettä > Kyllä
-Onko kengät liian pienet pitkille reiteille > Jotain 14 tuntia alkoi jo tuntua aika epämukavilta, mutta ei ne ollu liian pienet
-Pelottaako korkealla > Ei pelottanut. Ilmavat paikat tuo pientä kutinaa, mutta niinhän se pitääkin. Tekee hommasta siistimpää.

torstai 15. elokuuta 2013

Oottamista

Odotteluahan se on jo useemman viikon. Huomenna reissuun. Norjaan ja kiipeämään, ei oo totta. Ehkä se on.

Odotan:
-Pitkiä reittejä
-Halkeamakiipeilyä
-Maisemia
-Kokemuksia

Jännittää:
-Onko trädiräkki tarpeeksi iso
-Onko trädiräkki liian iso 
-Osaanko jammata
-Tuleeko dehis
-Sataako paljon vettä
-Onko kengät liian pienet pitkille reiteille
-Pelottaako korkealla

torstai 1. elokuuta 2013

Haukkavuori revisited

Pitkästä aikaa pääsin päiväreissulle. Lopulta liikkeelle pääsi vain Sami ja minä. Paikaksi Simpeleen Haukkavuori. Reissu oli aikalailla toisto viimekesäiselle reissulle. Ensin köyttä ja sitten boulderia. Sillä erotuksella tosin, että nyt kiipesin reitit mitkä viime vuonna jäi yrityksiksi.

Lämmöiksi päätin laittaa yrkän Belladonnalle. Greidiä reitille on annettu 6b. Mutta puheet siitä että yksi kaveri otti pakit reitiltä ja kovatkin kiipeilujät on työstänyt sitä, antoivat ennakko-odotuksia että reitti voi olla haastava. Mutta ankkureille selvittiin ihan saittina. Reitti oli kyllä ilmava ja mataliin kallioihin tottuneena myönnän että jännitti. Yhden pultin klippasin jostain polven korkeudelta. En tiedä miksi se pultti oli niin laitettu. Mutta kokonaisuudessaan reitti oli kyllä hyvin pultattu, ei siinä mitään. Suosittelen on-sightaamaan jos 6b ei ole ihan maksimitasoa.

Lisäksi sain pakettiin Flashback 7a:n. Reitti näyttää aika släbiltä alhaalta katsottuna, ja kai se sitä onkin. Alussa pieni 6B+/6C boulderprobleema ja loppu 6b/c köysikiipeilyä. Hieno reitti kyllä tämäkin. Varsinkin meikäläiselle oli hyvä kiivetä vähän teknisempää ja pidempää. Loppuun tsekkailin Peruslageria yläköydessä kruksin ohi ja liidasin lopun. Kruksia en ruvennut aukaisemaan, sen verran herkillä alkoi olla jo nahat. Tätä on projektoitava seuraavaksi.

Haukkavuoressa olisi kyllä paljon potentiaalia. Valitettavasti topoa ei ole olemassa. Näyttäis olevan hyviä trädilinjojakin, varmaan moni kiivettykin. Ehkä seikkailukiipeilyä joskus. Mutta jos siis vierailette täällä, autot leirintäpaikan parkkiin, ja ollaan sit nätisti siellä kaltsilla!

Sami ja Pacman
Bouldereiksi valikoitiin Rakovuoren Pacman ja Vuoriniemi. Pacman 6C:llä herkuttelin kiipeämällä sen kaksi kertaa. Kokeilin myös Gluteus Maximus 8A:ta. No jos greidi on 8A ja muuveja on kolme, niin voin sanoa että tiukkoja muuveja on. Ei oo vielä menossa. Sami kyllä kiipeä tän kuhan tulee tuoreemmilla voimilla paikan päälle. Sen sijaan Tall Dark Stanger oli herkkureitti. Alku tuntui taas vaikealta, mutta jalkojen löydettyä paikat, oli homma hanskattu. Jouti jo kotia.

Tall Dark Stranger

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Skumppa..mitä?

Oon kuullu juttuu että saa skumppaoikeudet ku nostaa greidiä ylemmäs. No vielä en oo mitään kuohujuomia hakenu kiipeilyn takia, enkä taida jaksaa vieläkään. Köysigreidin sain kuitenkin nostettua seuraavalle portaalle. Reittinä oli Heiniksen Fica 7b.

Flässiyrkän klippaus ihan ficasta © Aki
On se kyllä hieno huomata kun oon käyny tuollakin kaltsilla jo varmaan sata kertaa, että kun uudelle reitille menee, niin se on ihan uusi ja oma juttu. Tästä löyty kyllä älyttömän hieno kruksi. Loppumuuveja olin testaillu kahdesti, vähä niinkuin jatkoista käsin, niin olihan se ihan eri sitten vetää se oikeasti. Oli vähä on-sight fiilis kun etsin otteita ja jotain löytykin, koska pääsin ankkuripulteille. Aika mahtavia fiiliksiä välillä.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Kivilahti

Kivilahti! Kivilahti! Siinä on kesäloman tahti! Ota suunnaksi Kivilahti!

Sami tsekkaa Pasin traversea.
Nooh, kesälomat on melkein vietetty, yksi viikko varattuna Lofooteille elokuuksi. Toivottavasti mikään mahti ei peruuta reissua, koska olen haaveillut sinne pääsystä kohta kaksi vuotta. Mutta katellaan sitä sitten myöhemmin, nyt vähän asiaa Itä-Suomen boulderointipaikasta nimeltä Kivilahti. Paikkahan löytyy Uimaharjun takaa, ja sinne on ajo-ohje ja topo sloupissa. Lisäksi 27cragsissä on lisäinfoa. No ajo-ohjeesta huolimatta ajoimme harhaan. Eli älkää kääntykö ensimmäisestä Kivilahti kyltistä, vaan seuraavasta jossa lukee Kivilahti Ilomantsi. Perille kuitenkin löydettiin, parkkipaikka on tien varressa voimalinjan kohdalla. Paikkahan on matala kallion jyrkänne, josta on pudonnut massiivinen pala kiveä, jättäen hienon hänkkisivun boulderoijia ihastuttamaan. Kivenlaatu on sekalaista, mutta laatureittejä löytyy useita. Itse sain niistä laadukkaista kiivettyä Bella Speciella 7A+:n ja Natruusi 7B:n. Todella hienoja linjoja molemmat. Varsinkin diggasin Natruusista isojen otteiden ja mahtavien muuvien takia. Osa reiteistä on jo sammaloitunut, mutta yritän käydä syksyn aikaan putsailemassa ja testailemassa muitakin linjoja.

Natruusilla. © Sami
Ja pitkästä aikaa videollekin sain jotain. Kamera ja softat on vaihtunut parempaan, mutta laatua ei kannata vielä odottaa.


Kivilahtimovie from Antti Turunen on Vimeo.