Stetind

 

Jostain netin syövereistä sattui silmään Stetindin Sydpillaren topo joskus puolitoista vuotta takaperin. Reitti rupesi kovasti kiinnostamaan, ja greiditkin näytti iisiltä. Empä tajunnut että ne oli englannin greidejä, mutta asian ymmärrettyä silläkään ei ollut merkitystä. Reitti oli vaan semmonen että ois kyllä kiva päästä sitä kiipeämään. Nyt kun järkkäiltiin tätä Norjan reissua, kysäsin Eerolta että kiinnostaisko tämmönen reitti. No miekkonenhan oli käynyt vuoren jo huiputtamassa normaalireitiltä ja oli täysin mukana. Ja voinkin sanoa, etten parempaa kaveria sinne olisi voinut toivoa. Eero hoiti liidit hienosti ja vuorikokemuksesta oli konkreettistakin hyötyä.

Kamavalikoima.

Ajateltiin yrittää Lofoottien visiitin jälkeen tätä reittiä, lauantaina tai sunnuntaina. Ja sääikkuna avautui juurikin tuolle lauantaille. Mikä onni! Perjantaina siis siirryttiin parin lauttamatkan kautta lofooteilta Stenukan juurelle. Fiilisteltiin, räkättiin ja tankattiin. Söin pari pasta-annosta ja koitin tankata vettä. Räkkiin pistettiin tavaraa aika reippaasti. Ajateltiin että pitchit on aika pitkiä ja meidän trädikokemuskin aika vaatimatonta. Räkki osoittautuikin hyväksi, ehkä toisen kiilanipun olisi voinut jättää pois. Mulla nyt vaan on ajatuksena olla kaksi kiilanippua, ihan senkin takia jos toisen onnistuu tiputtamaan. Tavattiin parkkipaikalla vielä kaksi vanhempaa Norjalaisherrasmiestä jotka olivat menossa samalle reitille. He nousivatkin illalla jo lähemmäs reittiä telttailemaan.

Sydpillaren on toi rampin tapainen ja lähestyminen tuota vihreätä kaistaletta pitkin. Reittiin on myös pidempi versio alhaalta kun jäätikkö on sula. Jotain 5-6 kp:tä vitosen kiipeilyä, reitin nimi on Sydpillaren sitstart.

Sivuprofiili reitistä. © Eero

Herätys oli kello kolme. No se oli ainakin tunnin liian aikaiseen, mutta tiesimme että nopeita me ei olla. Minun ylämäkeen kävelyni ei ole huippu nopeaa, mutta hyvissä voimin pääsimme tallusteltua vuoren juurelle. Maisemat olivat kyllä koko ajan hienoja jo lähestyttäessä ja polku kohtuullisen hyvä. Kun itse Sydpillaren näkyi, oli se aika vaikuttava. Varskinkin kun se näytti olevan täysin kostea. Reitin lähestymisellä on ns. Gear up boulder, jonne jätettiin toinen reppu johon jätettiin kaksi kaljaa odottamaan janoisia miehiä paluureissulta. Molempien piti käydä myös paskalla, en tiedä johtuiko reitistä vai eilisestä tankkauksesta. Siinä me sitten ihmeteltiin, pitäiskö odottaa reitin kuivumista vai mitä. Norjalaisherrat tulivat paikalle ja jatkoivat matkaa reittiä kohti. Syötiin hieman Currykana bulletmealeja, maistuivat ja näyttivät pahalta. Ajateltiin siitä sitten siirtyä reitille. Lähestymisellä ei enää herroja nähtykään, mikä ihmetytti suuresti. Pian olimmekin reitin juurella ja kivikään ei näyttänyt enää kovin kostealta.

Tästä se alkaa. © Eero

Kohta päästään aurinkoon. © Eero

Eero kauhoo menemään.

Liidivuorot oli jaettu jo eilen, joten minä sain luvan aloittaa. Ekan pitchin aika Norskitkin löysivät reitin alkuun. Olivat kuulemma kiivenneet perusreittiä liian pitkälle, eivätkä lähteneet ajoissa sydpillarenin suuntaan. Alun KP:t olivatkin aika helppoja. Jossain kolmannella köydenpituudella Norskit saivat meidät kiinni ja reitin juurella näkyi pari muutakin köysistöä. Neljäs pitchi oli Eeron, Undercling into the groove sanoi topo, mutta tämä groove oli märkä joten Eero sai taiteilla släbikiteillä käyttäen underpaikkaa vain varmistuksille. Mutta hienosti liidattu ja pääsimme reitin ekalle hyllylle/ledgelle. Siinä sitten istuttiin ja halusin antaa tietä Norjalaisille, kun näyttivät kiipeävän nopeammin. Ei kiipeilyssä varmaan tarvitse antaa latua, mutta jotenkin tuntui vaan kohteliaalta. Toinen homma oli se että en ole tottunut siihen että joku hengittää niskaan kun kiipeä, joten halusin että voisimme edetä rauhassa. Eero kyselikin ledgellä fiiliksiä ja totesin että ei oo kauheen hyvät. Johtuen märästä reitistä ja perässä kiipeäjistä. Eero kyselikin että lähdetäänkö alas, no eipä kyllä lähdetä, tuumailin.

Norskien ständit tuli nopeasti. Kaksi kamua joihin köydet siansorkalla ja köysiin ankkuripiste.

Ei oo kiire.

Chimneyt ja laybackit on parhautta, molempia löytyi.

Ladun antaminen oli ehkä hieman tyhmää, sillä jouduimme nyt odottelemaan herroja. Odottelimme tässä ohituskohdassa ja parilla seuraavallakin ständillä, kunnes miekkoset olivatkin menneet menoja. Myös toinen Norja-tiimi ohitti meidät, varioiden reittiä vähän mistä nyt vois päästä meiningillä. No meitä ne eivät hidastaneet. Kiipeily oli hienoa, ei liian vaikeaa, mutta keskittymistä vaativaa. En myöskään aikasemmin ole ollut noin korkealla. Minusta oli niin siistiä katsella pilviharsojen leijaulua alapuolella sekä huioun peittymistä välillä pilvien taakse piiloon. Näin myös pikkulinnun lentävän, alapuolellani. Reitti ei aina mennyt suorinta ja sitä kauneinta linjaa, vaan välillä tuli välillä poikkaroitua tyyliin: Tuolla näkyy kahvaa, pari metriä sivulle. Ropedragit olivatkin välillä erittäin pahoja, varsinkin kun taistelin itseni itseni seuraavalle ledgelle. Kyhäsin hienon kolmipisteständin märkiin halkeamiin ja toivotin Eeron tervetulleeksi kolmannelle ledgelle tai amfille tai hyllylle (tai toiselle, riippuu laskeeko reitin aloitusledgen mukaan), en minä näistä tiiä!

Fiiliksen nostatusta viimeisellä amfilla.

Tästä alkaisi ne kruksipitchit. Vanhemmat Norjalaisherrat näyttivät selvittävän vaikemmatkin KP:t hienosti, mutta meidät ohittaneet norskit pakittivat ekalta vaikeammalta pitchiltä (11. kp). Nautittiin vielä bulletmealeja, maistuikin jo paljon paremmalta. Lepäiltiin hetki ja nostatettiin fiilistä. Eiku vaan kaikki peliin. Pistin pari varmistusta kohtaan josta kruksikohta alkaisi, lisäksi klippasin köyden myös Norjalaisten jättämään kiilaan. Oli valmis putoamaankin, mutta yritän kuitenkin. Ja menihän se, pari tiukkaa muuvia ja jotain pienempiä otteita pikkukaton ylityksessä. Tarkkaa muistikuvaa ei ole, taisin olla aiko flowssa. Eero seuraili perässä ja rupesi liidaamaan lyheympää pitchiä vähän hankalempia halkeamia pitkin. Helikoptereita oli nähty pari kertaa päivän aikana, mutta nyt näytti olevan etsinnät käynnissä. Ilmeisesti länsipuolen reiteillä tarvittiin apua. Helikopteri tuli aivan meidän kohdille katsomaan ollaanko kunnossa. Jatkettiin mitä tehtiin, niin siitä ne hävisivät, kunnes palasivat katsomaan minun kakkostelua. Jokseenkin jännä kiivetä kun helikopteri paukuttaa selän takana paikallaan.

Vielä viimeinen köydenpituus. Nyt ollaan kyllä mennään eikä meinata. Topon tekstit Climb the slanting groove with a couple of delicate moves sekä Superb technical climbing on Pitch 13 kertovatkin aika hyvin viimeisen pätkän kiipeilystä. Enempää en halua kertoa, käykää itse kokemassa. Sen voin sanoa että viimeinen köydenpituus kruunaa reitin. Askartelin pilarin päälle ständin onnellisena päivän koitoksista, iloitsematta liikoja ennen varsinaista toppia.

Kruksit takana. © Eero

Toppausfiilikset olivat aika rauhalliset. Halattiin ja onniteltiin toisiamme. Oltiin oltu reitillä jotain 12 tuntia. Otettiin valokuvat ja kirjoitettiin nimmarit vieraskirjaan. Syötiin myös loput bulletmealit, jotka maistuivatkin herkulliselta tässä vaiheessa päivää.

Huippujuttuja.

Vuorelta poistuminen oli vielä edessä. Ei mikään pieni urakka. Poistuminen tapahtuu normaalireittiä pitkin ja sisältää yhden köydellä laskeutumisen. Onneksi Eero on vuorimiehiä ja teki meistä köysistön. Pimeän laskeutuessa yllemme, hipsuttelimme kiipeilytossuissa harjannetta pitkin toiselle huipulle. Välillä mentiin istualtaan terävällä harjanteella, välillä simulina ja välillä toisia varmistaen. Viimein monen släbin ja lohkareen ylityksen jälkeen saimme viimein oikeat kengät jalkaan. Alkoi lohkareiden seassa marssiminen. Lopulta saavuimme gear up boulderille. Eero kaiveli kaljat esiin, toinen oli vuotanut reppuun. Toisen jaoimme. Olisin kyllä mieluummin juonut vettä, mutta se juotiin pois jo topissa. Toki pienen kävelyn jälkeen saimme purosta vettä. Loppumarssi tuntui loputtomalta ja väsymys alkoi todella tuntua. Pysähtelimme istumaan, mutta eipä se homma niin etene, niin aina vaan jaloilleen ja kohti majapaikkaa. Viimein yli 24 tunnin reippailun jälkeen olimme autolla. Eli oltiin todella hitaita, mutta onneksemme kelit oli kohillaan ja muutenkin kaikki onnistui. Vähän ruokaa ja eikun telttaan. Ensimmäinen vuorikokemus oli koettu.

Seuraavana päivänä kävimme jollain sporttikaltsilla Narvikin kupeessa. Ensimmäistä kertaa olin kalliolla, mutta en tahtonut kiivetä. Join muutaman kaljan sekä fiilistelin jumiutuneita lihaksia ja eilisiä kokemuksia.